Vankeina omassa maassaan

Qalandiyan tarkastuspisteen kaaosta.

Uutiskuvat Israelin ja Palestiinan konfliktista tarjoavat useimmiten nopeita välähdyksiä voimakkaasta väkivallasta. Ne keskittyvät monesti Gazasta ammuttuihin raketteihin, väitettyihin pommi- ja itsemurhaiskuyrityksiin ja Israelin ankariin vastaiskuihin – tai kuten aivan viime päivinä, kolmeen kadoksissa olevaan siirtokuntalaisnuoreen. Vaikka myös tämä puoli on alueen todellisuutta, sen varjoon jää usein tavallisten ihmisten arjen ahdinko miehityksen alla. Unohdetaan siis hetkeksi talojen tuhoamiset, väestön pakkosiirrot sekä Israelin siirtokuntalaisten palestiinalaisiin kohdistuvat häirinnät ja väkivallan teot ja tarkastellaan pelkästään palestiinalaisten vapaan liikkuvuuden jokapäiväisiä rajoituksia miehitetyllä Länsirannalla.

Qalandiyan tarkastuspiste Jerusalemin puolelta.

Aurinko hiipii hiljalleen esiin Qalandiyan tarkastuspisteen katon takaa Länsirannalla Ramallahin kuvernoraatissa. Olen paikalla ihmisoikeustarkkailijana ja tehtäviimme kuuluu tämän tarkastuspisteen monitorointi kolme kertaa viikossa[i]. Kello on noin puoli kuusi aamulla ja alue on aivan täynnä jonottavia palestiinalaisia – matkalla töihin Länsirannalta Jerusalemiin. Koskaan ei tiedä, kauanko tarkastuspisteellä aikaa kuluu ja työläisten on varauduttava useisiin tunteihin ehtiäkseen työpaikalleen. Päästäkseen läpi heillä täytyy olla vaadittavat kulkuluvat ja joskus sotilaiden mielivalta estää silti heidän pääsynsä Jerusalemiin.

Qalandiyan tarkastuspiste on likainen, kalterien ja porttien viidakko, jonka läpi palestiinalaisten on päivittäin puikkelehdittava. Sotilaat istuvat vahvojen panssarilasien takana tai pyörivät aitojen toisella puolella luotiliiveissään, aseet kaulalla roikkuen. Aika ajoin he jakavat kaiuttimista käskyjä hepreaksi, toisinaan he vain nuokkuvat puoliunessa. Läpikulkijoiden on ahtauduttava hyvin kapeisiin, häkkimäisiin terästunneleihin, kuljettava neljän kääntöportin ja metallinpaljastimen läpi ja todistettava kulkulupansa tympääntyneen tai halveksuvan näköisille vartijoille. Ja toisin kuin olettaisi, tarkastuspiste ei sijaitse Vihreällä linjalla (eli vuoden 1948 sodan jälkeisellä aseleporajalla), vaan Israelin yksipuolisesti julistamalla Jerusalemin kaupungin rajalla – monien mielestä siis palestiinalaisalueella.

Joka-aamuinen jono Qalandiyan tarkastuspisteellä.

”Tämä ei ole turvallisuustarkastus, vaan ihmisten kiusaamista ja häirintää”, kertoo israelilainen, miehitystä vastustavan naisjärjestön, Machsom Watchin jäsen. Pian eräs palestiinalaisvanhus tulee luokseni ja kertoo tarinansa: ”Olen 71-vuotias. Synnyin Jerusalemissa. Puolet perheestäni asuu Ramallahissa, puolet Jerusalemissa. Nyt minulla täytyy olla lupa mennä Jerusalemiin ja minun täytyy aina kulkea tämän nöyryytyksen läpi. Mitä minä olen tehnyt ansaitakseni tämän? En ole edes kotoisin Euroopasta tai Afrikasta, olen Jerusalemista.”

Qalandiyan tapaisia, pysyviä tarkastuspisteitä on miehitetyllä Länsirannalla yhteensä 59. Lisäksi osittaisia ja ”lentäviä” (eli tilapäisesti pystytettyjä) tarkastuspisteitä oli viime vuonna yhteensä lähes kaksi ja puoli sataa[ii]. Niissä yhdistyy kaksi vahvaa liikkuvuuden rajoitusta: konkreettinen, kontrolloitu muuri tai muu liikkuvuuden este ja monimutkainen, osin mielivaltainen lupajärjestelmä.

Qalandiyan kapea terästunneli.

Mutta tarkastuspisteet eivät suinkaan ole ainoa vapaan liikkuvuuden rajoitus Länsirannalla. Israelin pystyttämä turvamuuri halkoo Länsirantaa siellä täällä. Sitäkään ei ole rakennettu rajalle ja siksi se on myös kansainvälisen oikeustuomioistuimen mukaan laiton[iii]. Israelin suunnitelman mukaan muuri on tällä hetkellä 62-prosenttisesti valmis ja 10 % siitä on parhaillaan rakenteilla. Mikäli muuri rakennetaan kokonaisuudessaan, sitä kulkee Länsirannalla yli 700 km ja 85 % siitä sijaitsee Länsirannalla, ei rajalla. Muuri siis anastaa maata, eristää toisistaan kyliä ja kaupunkeja ja täten sirpaloi koko Länsirantaa sekä vaikeuttaa olennaisesti palestiinalaisten liikkumista. Ennen minuuttien matka saattaa muurin vuoksi venähtää puolitoistatuntiseksi. Lisäksi vaikutukset kylien ja kaupunkien talouteen ovat monin paikoin romahduttavat. Jokainen voi myös kuvitella, mikä vaikutus loputtoman tuntuisella, kahdeksan metriä korkealla harmaalla betonimuurilla on maisemaan ja ihmismieleen.

Israelin rakentamaa turvamuuria Al-Ramin kaupungissa.

Erityisesti muurista kärsivät maanviljelysalueiden ihmiset. Muurin taakse jäävät usein heidän parhaat viljelys- ja laidunmaansa. Heitä varten Israel on rakentanut muuriin yhteensä 81 maatalousporttia, joiden läpi maanviljelijät ja paimenet kulkevat mailleen. Kuitenkin, OCHA:n (YK:n ihmisoikeusjärjestö) raportin mukaan, vain 9 näistä porteista on auki päivittäin. Silloin, kun portit ovat auki, matka niiden läpi on samantapainen kuin tarkastuspisteillä – tällä kertaa vain mukana on tavallisesti melkoinen lauma lampaita, jotka pitäisi aamulla viedä portista läpi sen viisitoistaminuuttisen tai puolituntisen aukiolon aikana – ja tuoda iltapäivällä pois, kun portti avataan toisen kerran. Myöhästymisille ei tässä järjestelmässä ole sijaa.

Akkaban maatalousportilla Jayyusin lähellä.

Israel kontrolloi tehokkaasti myös Länsirannan teitä. Israelin laittomissa siirtokunnissa asuville valtio tarjoaa laadukkaat ja nopeat tiet kaupungista toiseen, mutta monille näille teille palestiinalaisten ajoneuvojen pääsy on joko kokonaan tai osittain estetty tai edellyttää asianmukaista viranomaiselta haettavaa lupaa[iv].

Kaikki nämä rajoitukset perustellaan turvallisuussyillä. Jokainen palestiinalainen on siis potentiaalinen turvallisuusuhka Israelille – ja sen nojalla kansainväliset ihmisoikeussopimukset ovat toissijaisia.

Ehkä yksi kaikkein räikeimmistä esimerkeistä löytyy aivan Jerusalemin pohjoispuolelta, läheltä Biddun palestiinalaiskylää. Siellä yksi perhe ei suostunut jättämään kotiaan ja maitaan Israelin painostuksesta huolimatta. Niinpä he asuvat nyt Israelin rakentaman aidan ympäröimänä ja ainoa ulospääsy on portti, jota Israel kontrolloi. Halutessaan ulos tai takaisin taloonsa, perheen on siis joka kerta soitettava sotilaille ja pyydettävä portin avaamista. Vain perheen jäsenet ovat oikeutettuja käyttämään porttia – ei siis edes perheen sukulaiset tai ystävät.

Yhtä perhettä varten rakennettu portti lähellä Biddua.

”Meitä kohdellaan kuin eläimiä”, sanoo harmaapäinen palestiinalaismies minulle Qalandiyan jonossa. Mutta kun katson, miten pikkulinnut pyrähtelevät porttien väleissä ja kissat lönköttelevät tarkastuspisteen alueen läpi miten tahtovat, en voi olla ajattelematta, että tilanne saattaa olla vieläkin tylympi.

Kuvat ja teksti: Juhani Valkama

---

[i] Toimin ihmisoikeustarkkailijana osana EAPPI-ohjelmaa (Ecumenical Accompaniment Programme in Palestine and Israel). Se on kansainvälinen ohjelma, joka lähettää ihmisoikeustarkkailijoita vapaaehtoisiksi Länsirannalle ja Itä-Jerusalemiin. Suomesta lähetetään vuosittain 12-14 tarkkailijaa. Kolme kuukautta kestävän vapaaehtoisjakson aikana tarkkailijat kokevat, millaista on elää miehityksen alla, seuraavat tilannetta alueella, raportoivat mahdollisista ihmisoikeusloukkauksista ja tarjoavat suojelevaa läsnäoloa paikallisille. Palattuaan kotimaahansa tarkkailijat jatkavat vaikuttamistyötä.

[ii] YK:n ihmisoikeusjärjestö OCHA:n (United Nations Office for the Coordination of Humanitarian Affairs) julkaiseman vuosittaisen tiedotteen Fragmented Lives: Humanitarian overview 2013 mukaan.

[iii] Kansainvälisen tuomioistuimen (International Court of Justice) neuvoa-antava mielipide 2004.

[iv] Ks. esim. israelilaisen ihmisoikeusjärjestö B’Tselemin (Israeli Information Center for Human Rights in the Occupied Territories) raportti: http://www.btselem.org/publications/summaries/200408_forbidden_roads

”He eivät usko silmiään” – Khan al Ahmarin beduiinikylä vainon alla

Khan al Ahmarin beduiinikylä.

Jerusalemin reuna-alueella, laajalla aavikolla Jerikoon vievän tien varrella sijaitsee useita beduiinien asuttamia kyläyhteisöjä. Yksi niistä on Khan al Ahmar, noin 800 asukkaan beduiinikylä, jossa tapaamme yhteisön puhemiehen, Abu Khamisin. Hänen luonaan käy useita kansainvälisiä vierailijoita, joille hän kertoo beduiinien historiasta ja nykyisistä elinolosuhteista. Kun kysyn, minkälainen on vierailijoiden reaktio beduiinien nykyiseen todella tukalaan elämäntilanteeseen, Abu Khamis vastaa: ”He eivät usko silmiään.”

Alueen beduiinit kuuluvat Jahalin-heimoon, joka on Länsirannan beduiiniheimoista suurin pakolaisjoukko. Heidän tarinansa on suurelta osin vainon ja karkotuksen historiaa. Vuoden 1948 arabimaiden ja Israelin välisen sodan jälkeen Israel julistautui itsenäiseksi valtioksi ja beduiinit karkotettiin entisiltä kotiseuduiltaan Negevin autiomaasta, Länsirannan eteläpuolelta. Palestiinalaiset itse kutsuvat tätä joukkokarkotustaan nakbaksi ( = katastrofi). Siitä alkoi Israelin beduiineihin kohdistunut väkivalta ja vaino, joka jatkuu yhä tänäkin päivänä.

Israelin miehitettyä Itä-Jerusalemin ja Länsirannan vuonna 1967, beduiinit olivat taas karkotuksen edessä. Israel julisti beduiinien asuinalueen suljetuksi sotilaalliseksi vyöhykkeeksi. Se ei silti estänyt Israelia itseään rakentamasta alueelle yhtä suurimmista ja vanhimmista siirtokunnista, Ma’ale Adumimia. Viimeisin – ja yhä käynnissä oleva – pakkosiirto alkoi 80-90-luvuilla Ma’ale Adumimin siirtokunnan jatkuvasti kasvaessa ja riistäessä yhä enemmän maata miehitetyiltä palestiinalaisalueilta[i]. Ajatuksena on liittää Ma’ale Adumim ja sen läheiset siirtokunnat osaksi Jerusalemia ja näin myös strategisesti katkaista Länsiranta kahteen osaan. Suunnitelmaan kuuluu beduiinien karkotus alueiltaan sekä uuden, kilometrejä pitkän muurin rakentaminen siirtokuntien hallitseman alueen ympärille[ii]. Israelin kaavailema uusi sijoituspaikka beduiineille sijaitsee lähellä Abu Disin kaupunkia, suuren kaatopaikan naapurissa.

Khan al Ahmarin puhemies, Abu Khamis.

Beduiinit yrittävät silti sitkeästi asuttaa nykyisiä kotejaan. Vaikka he elävät melkein kokonaan ilman peruspalveluja, puutteellisen vedenjakelun ja omien generaattoreidensa tuottaman sähkön varassa, suurin ongelma on silti – beduiineille niin tärkeän – vapauden puute. Kylät elävät tuhoamis- ja häätömääräysten alla ja asukkaiden liikkuvuus on niin rajoitettua, ettei entinen elämäntapa laiduntamisineen enää onnistu. Lisäksi siirtokuntalaisten väkivaltainen häirintä on heille arkipäivää. Monet kyläläiset kertovat pahoinpitelyistä, kivien heittämisestä beduiinien asumuksiin, uhkailusta ja eläinten varastamisesta. Arki täyttyy erilaisista uhista ja tulevaisuuden epävarmuudesta. ”Koskaan et voi olla varma, milloin Israelin puskutraktoriarmeija saapuu juuri sinun kotiportillesi”, kertoo Abu Khamis.

Khan al Ahmarin rengaskoulu.

Khan al Ahmarin kylän väkivallattoman vastarinnan ehkä eniten huomiota saanut muoto on ”rengaskouluna” tunnettu koulurakennus. Se on sekä kylän ylpeys että beduiinien puolustustaistelun sitkeä symboli. Ennen rengaskoulun rakentamista beduiinilasten koulumatka oli yli 20 km pitkä ja he joutuivat ylittämään vaarallisia moottoriteitä. Lapsille sattui liikenneonnettomuuksia, heitä pidätettiin Israelin tarkastuspisteillä ja he kärsivät siirtokuntalaisten häirinnästä. Niinpä kyläläiset rakensivat viisi vuotta sitten kyläänsä koulun auton renkaista, savesta ja kierrätysmateriaaleista italialaisen arkkitehdin ja Vento di Terra -järjestön avustuksella. Heti valmistumisvuotenaan koulu sai Israelin siviilihallinnolta tuhoamismääräyksen, sillä se rakennettiin ilman tarvittavaa lupaa (jota alueen beduiinien ei ole mahdollista saada).

Siitä asti koulun kohtalosta on väännetty kättä korkeinta oikeutta myöten. Kfar Adumimin siirtokuntalaiset ovat anoneet koulun välitöntä tuhoamista, mutta toistaiseksi koulu on pysynyt auki. Koulussa opiskelee satakunta alueen lasta ja sen opetuksen laatua kehutaan laajalti. Toistaiseksi koulua on myös saavuttu ihailemaan pitkienkin matkojen päästä.

Toukokuussa 2014 korkein oikeus antoi päätöksen, jonka nojalla koulu välttyy tuhoamiselta, kunnes alueen asukkaille on löytynyt uusi sijoituspaikka. Taktiikkana näyttää olevan siis karkottaa ensin alueen asukkaat, jolloin koulurakennuksellekaan ei enää olisi käyttöä. Tulevaisuus näyttää, saako rengaskoulu jäädä paikalleen, vai onko beduiineilla jälleen edessään uusi nakba.

Maalaus rengaskoulun seinässä.

Rengaskoulun pihaa.

Kuvat ja teksti: Juhani Valkama

---

[i] Siirtokuntien kasvua ei ole hidastanut se fakta, että kansainvälinen yhteisö pitää Israelin siirtokuntia yksiselitteisesti laittomina, sillä Geneven sopimus kieltää siirtämästä väestöä miehitetylle alueelle.

[ii] Suunnitelmaa ja sen polttopisteessä olevaa aluetta Jerusalemin itäpuolella kutsutaan nimellä E1.

Nabi Samwil -kylä kamppailee olemassaolostaan

Jerusalemin pohjoispuolella on korkea kukkula, jonka päällä oleva temppeli näkyy kauas. Israel on rakentanut paikalle kansallispuiston, sillä profeetta Samuelin haudan uskotaan sijaitsevan juuri tällä kukkulalla. Mutta siellä sijaitsee myös pieni Nabi Samwilin kylä, jonka ahdingossa tiivistyvät Israel/Palestiina -konfliktin monet ongelmat. Kyläläiset itse kuvaavat olosuhteitaan ”näkymättömäksi häkiksi.”

Moskeija/synagoga, joka nyt on osa Nabi Samuel kansallispuistoa.

1000 vuotta sitten ristiretkeläiset rakensivat tälle paikalle kirkon. Noin sadan vuoden päästä muslimihallitsija Saladin valloitti Palestiinan ja kirkosta tehtiin moskeija. Moskeijan ympärille kasvoi kylä. Monta sataa vuotta juutalaiset ja muslimit harjoittivat uskontoaan samalla paikalla, rinnakkain, kunnes kaikki muuttui. Vuonna 1967 Israel miehitti Itä-Jerusalemin ja Länsirannan. Neljä vuotta myöhemmin kyläläiset pakotettiin jättämään kotinsa ja kylä tuhottiin. Israel sai kansallispuistonsa ja pieni osa kyläläisistä jäi alkuperäisen kotipaikkansa liepeille asuttamaan taloja, jotka eivät ole heidän omiaan ja jotka ovat perheille liian pieniä – tämä on Nabi Samwilin kylä nykyään.

Eläinsuojia ja hävitetyn talon jäännöksiä Nabi Samwilissa.

Tästä pisteestä kyläläisten tilanne on vain pahentunut. Israelin kontrolli alueeseen ja sen ihmisiin on uskomattoman tiukkaa. Ensinnäkin Israelin rakentama turvamuuri kohoaa kylän molemmilla puolilla eristäen kylän sekä sen naapurikylistä että Jerusalemista. Pohjoisessa kylää rajoittaa valtatie 443, joka kulkee Jerusalemista Ben Gurionin lentokentälle, mutta jota palestiinalaiset eivät saa käyttää. Etelässä, aivan kylän kyljessä sijaitsevasta yhdestä Israelin siirtokunnasta (jotka ovat kansainvälisen oikeuden mukaan laittomia) on Jerusalemiin vain minuuttien matka, mutta valtaosa kyläläisistä ei pääse sinne koskaan sillä heillä on vain Länsirannan, ei Israelin henkilöllisyyspapereita. Läpikulku muualle Länsirannalle tapahtuu vain tarkastuspisteiden kautta ja kaikkeen, mitä kyläläiset tarvitsevat kyläänsä – kuten kaasua tai ruokaa – tarvitaan lupa.

 ”Ja jos lupa on vihdoin saatu, saavumme tarkastuspisteelle, jossa sotilas saattaa todeta, ettei meillä ole lupaa”, kertoo Eid Barakat, kylän ”puhemies” ja kyläläisten oikeuksien esitaistelija. Kun tapasimme Eidin edellisen kerran, hän kertoi viimeisimmästä rajoituksesta, joita tulee päivittäin. ”Minut on leimattu ongelmatapaukseksi, koska puhun asiasta julkisesti. Nyt israelilaisviranomaiset kertoivat, että jos haluan vierailla profeetan haudalla, minun pitää ilmoittaa asiasta edellisenä päivänä, jotta turvallisuusjoukot ehtivät paikalle.”

Nabi Samwilin kylä sijaitsee ns. sauma-alueella, jolla viitataan alueeseen, joka on jäänyt ns. ”vihreän linjan” eli vuonna 1949 arabimaiden ja Israelin välisen sodan jälkeen vedettyjen rajojen ja Israelin rakentaman muurin väliin. Tämä alue on Israelille monessa mielessä strategisesti tärkeä ja sen kannalta olisi kätevintä, jos alueella ei olisi palestiinalaisasutusta. Niinpä tuhoamismääräyksiä on kerääntynyt Eidille vino pino. Kyläläiset eivät saa rakentaa kyläänsä mitään uutta eivätkä korjata vanhoja rakennuksia. Eläinten suojaksi pystytetyt aitaukset tuhotaan, istutetut oliivipuiden taimet kiskotaan pois juurineen. Tarkastuspisteellä on tarkka lista kyläläisistä eikä muiden kylien palestiinalaisilla ole pääsyä Nabi Samwiliin, vaikka he olisivat kyläläisten ystäviä tai jopa sukulaisia. Jos Nabi Samwilin asukas esimerkiksi avioituu ja muuttaa kylästä, hänellä ei sen jälkeen ole sinne pääsyä. Lisäksi Israelin viranomaiset tekevät yöllisiä tarkastuksia taloihin ja jos ne ovat tyhjillään, talon asukkaat saattavat menettää kulkulupansa omaan kyläänsä. Nyt kansallispuistoa aiotaan lisäksi laajentaa, joten kyläläisiä uhkaa taas uusi pakkosiirto kylästään.

”Kaikki tämä tehdään vain, jotta elämämme olisi niin sietämätöntä, että lähtisimme kylästämme”, kertovat kyläläiset yksi toisensa perään. Ja yhtä varmasti he jatkavat: ”Mutta ei meillä ole vaihtoehtoa: niinpä me emme lähde.”

Lasten leikkikenttä Nabi Samwilin koulun pihalla.

Profeetta Samuelin kirjassa kuvataan yksi tunnetuimmista kaksintaisteluista – Daavidin ja Goljatin kohtaaminen. Itse profeetan haudan ympärillä tänäkin päivänä jatkuva taistelu sisältää hätkähdyttävästi samoja piirteitä – Daavidista, joka perinteisesti kuvaa Israelia, on vain tullut Goljat, jonka ylivaltaa vastaan pieni kylä kamppailee. Asetelma on silmin nähden epäsuhtainen, mutta toivottomaltakaan tuntuvaa taistoa ei vielä ole loppuun kamppailtu.

Näkymä Nabi Samwilista.
Taustalla Israelin siirtokunta.

Kuva talon seinässä Nabi Samwilissa.

Kuvat ja teksti: Juhani Valkama

Kärsivä kaupunki muurin takana

Al-Ram, Länsiranta

Jerusalemista koilliseen, aivan kaupungin rajojen ulkopuolella sijaitsee kaupunki nimeltä Al-Ram. Se ei liene tuttu monille, vaikka jokin aika sitten se oli osa itäistä Jerusalemia. Vuonna 2006 moni asia Al-Ramissa kuitenkin muuttui. Siihen oli yksi, erittäin konkreettinen syy: Israelin rakentama turvamuuri, joka nyt ympäröi kaupunkia kolmelta puolelta. Muuri on Al-Ramin näkyvin maamerkki – myös vaikutuksiltaan – vastoin kaupungin omaa tahtoa.

Al-Ram muurin takana.

Al-Ramin palestiinalaiskaupunki on osa Israelin miehittämää Länsirantaa, mutta toisin kuin monet muut Länsirannan kaupungit ja kylät, sen ongelmat eivät varsinaisesti liity talojen tuhoamismääräyksiin tai väkivaltaisiin siirtokuntalaisiin, vaikka siirtokunnat sitäkin ympäröivät. Al-Ramin keskeinen ongelma on miehityksen ja sen selkeimmän merkin – muurin – takia romahtanut talous. Suuri osa asukkaista on jättänyt kaupungin, talot ovat tyhjillään ja kaupat sulkeneet ovensa. Kulkukoirat vaeltelevat tyhjillä teillä, jätteet lojuvat katujen varsilla – riutunut ja rappeutunut kaupunki on luhistumisen partaalla.

Pormestari Ali Maslamanin sanoista kuulee epätoivon hänen puhuessaan Israelin asettamista rajoituksista palestiinalaisia kohtaan – tarkastuspisteistä, erilaisista kulkuluvista ja tietenkin muurista. ”Mitä hyötyä niistä on Israelille? Kaikilla pisteillä ei ole edes sotilaita. Ne seisovat tyhjillään ja hankaloittavat palestiinalaisten elämää.”

Margareta Tham (EAPPI), poikakoulun rehtori, pormestari Ali Maslamani,
Monne Lentz (EAPPI), Bronwen Currie (EAPPI) ja Al-Ramin
kaupunginvaltuuston johtaja Muhanned Shaheen pormestarin toimistossa.

Tällä hetkellä kaupungissa asuu noin 60 000 asukasta, mutta luku pienenee jatkuvasti. Suurella osalla heistä on myös Israelin henkilöllisyys-todistukset, jonka avulla he pystyvät nauttimaan esimerkiksi koulutus- ja terveyspalveluista Jerusalemin puolella, mutta säilyttääkseen lupansa heidän on todistettava, että heidän elämänsä keskipiste on pääkaupungissa eikä Al-Ramissa. Tämä tarkoittaa sitä, että he joutuvat maksamaan kaksia veroja (jotka Jerusalemin puolella ovat tietenkin paljon korkeammat) ja pitämään yllä asuntoa molemmissa kaupungeissa. Tästä ei luonnollisesti paljon jää jaettavaksi Al-Ramiin.

Kaupungilla ei siis käytännössä ole tuloja. Terveyspalvelut eivät toimi eikä kaupungissa ole lainkaan poliisivoimia. Tämä on johtanut rikollisuuden huimaan kasvuun. Erityisesti huumekauppa kukoistaa. Lisäksi muuri on eristänyt kaupungin, ei ainoastaan Jerusalemista, vaan myös naapurikylistä, joihin kaupungilla ja sen asukkailla luonnollisesti on läheiset suhteet. Muuri jakaa entisen pääkadun kahtia – toisella puolella Jerusalem, toisella Al-Ram. Mikä ennen oli muutamien minuuttien matka saattaa nyt kestää puolitoista tuntia, ja silloinkin kulkulupien tulee olla kunnossa ja tarkastuspisteiden sotilaiden hyvällä tuulella. Muuten matka saattaa tyssätä kokonaan. Käytännössä muuri erottaa toisistaan myös sukulaisia ja ystäviä, jotka sattuvat asumaan eri puolilla katua. Kansainvälisen tuomioistuimen mukaan[1] muuri on laiton, mutta Israel jatkaa edelleen sen rakennustöitä.

Pormestari Maslamani huokaa ja kutsuu miehitystä ”painajaismaiseksi”, mutta korostaa samalla rauhanomaista ratkaisutapaa: ”Uskon kommunikaatioon, en pommeihin. Al-Ram kaipaa ennen muuta miehityksen lopettamista. Toiseksi se kaipaa investointeja, joista tärkeimmät ovat moraalisia ja sosiaalisia. Emme kaipaa niinkään rahaa, vaan tukea, kumppaneja ja ääntämme kuuluviin.”

Kuvat ja teksti: Juhani Valkama

---

[1] Kansainvälinen tuomioistuin (International Court of Justice, ICJ), Legal Consequences of the Construction of a Wall in the Occupied Palestinian Territory, neuvoa-antava lausunto, ICJ Reports 2004.

Pyhän maan rajoitettu pääsiäinen

19. 04. 2014, Jerusalem

Poliisien kontrollissa oleva pyhiinvaeltajajoukko Pyhän haudan
kirkon aukiolla Jerusalemissa.

Pyhän haudan kirkon aukiolla Jerusalemissa seisoo ryhmä kristittyjä pyhiinvaeltajia – ahdas joukkio pienen aidoilla rajatun alueen sisällä. On pääsiäistä edeltävä lauantai ja joukko odottaa Pyhän tulen seremonian alkamista. Tuli syttyy Jeesuksen oletetulla kuolin- ja hautapaikalla, joten kristityille se on olennaisen tärkeä ja pyhä paikka. Sieltä tuli levitetään kynttilästä kynttilään, kaikkialle kristilliseen maailmaan. Paikalla on kymmeniä israelilaisia poliiseja ja vartijoita, jotka pyörivät aukiolla hermostuneina. Pyhiinvaeltajien ryhmä sen sijaan ei mahdu liikkumaan. Aurinko paahtaa ja odotus on pitkä.

”On elämäni suurin toive saada olla täällä”, kertoo Janus, romanialainen pyhiinvaeltaja. ”Ei ole miellyttävää odottaa tällä tavalla, mutta sydämessäni tiesin aina, että eräänä päivänä minun on tultava tänne.”

Viimein, puolisen tuntia ennen seremonian alkua, aidat avataan ja joukko päästetään kirkkoon. He ovat onnekas, mutta hyvin harvalukuinen joukkio. Kun he ovat sisällä, Pyhän haudan kirkon aukio jää lähes täysin tyhjäksi. Vaikka juhla on yksi kristillisen vuoden tärkeimpiä, voisi luulla, ettei se kiinnosta kovin monia.

Tyhjäksi jäävä Pyhän haudan kirkon aukio Jerusalemissa,
 n. puoli tuntia ennen Pyhän tulen seremonian alkamista.

Totuus on kuitenkin toinen. Kaikki tiet Pyhän haudan kirkolle on katkaistu. Joka puolella Jerusalemin vanhassa kaupungissa odottaa aitojen takana suuri lauma ihmisiä, jotka tahtoisivat osallistua pääsiäisjuhlaan, mutta Israelin poliisivoimat estävät sen. Seremonia alkaa kahdelta iltapäivällä, mutta jo yhdeksän aikaan aamulla kadut ovat suljetut. Selityksiä ei anneta. Pieni turistiryhmä istuu Jaffa-portin luona lukemassa karttojaan ja jopa heidät poliisi ajaa pois.

Pääsiäisen rajoitukset ulottuvat pidemmällekin. Jo palmusunnuntain kulkueesta näkee, ettei paikalla ole läheskään kaikkia halukkaita. Palestiinalaiskristittyjä on miehitetyltä Länsirannalta päässyt Jerusalemiin vain kourallinen. Kulkulupa on ollut vaikea tai mahdoton saada. Samaan aikaan järjestettävä juutalainen juhla, Pessah, on tiukentanut muslimien ja kristittyjen rajoituksia erityisesti Jerusalemissa. Betlehemistä ja Jerusalemista palestiinalaiskristityt erottaa myös Israelin rakentama muuri, joka toimii hyvin konkreettisena jokapäiväisenä muistutuksena palestiinalaisten ihmisoikeuksien ja liikkumisen vapauden rajoituksista.

Muuri on kansainvälisen yhteisön mukaan laiton ja vuonna 2012 Yhdysvaltain ulkoministeriö antoi raportin Israelin ihmisoikeuksia polkevasta rajoituspolitiikasta. Siinä sanottiin esimerkiksi: ”Israelin asettamat tiukat tiesulut ja liikkumisen rajoitukset vaikuttavat negatiivisesti asukkaiden vapauteen harjoittaa uskontoaan. Muuri estää merkittävällä tavalla liikkumisen pyhille paikoille."

Pitkään jatkunut konflikti miehittäjävaltion ja miehitettyjen välillä näkyy siis pääsiäisenäkin yhä uusina aitoina, muureina ja evättyinä kulkulupina. Rauhanneuvotteluiden ei tälläkään kertaa uskota tuottavan tulosta, mutta toivo elää.

”Aion rukoilla”, vastaa Janus toimittajan tiedustellessa, mitä hän aikoo tehdä kirkkoon päästyään. ”Aion rukoilla rauhan puolesta. Mikä voisi olla tärkeämpää?”

Poliisien rajoittama pyhiinvaeltajajoukko Pyhän haudan kirkossa Jerusalemissa.

Kuvat ja teksti: Juhani Valkama