Vankeina omassa maassaan

Qalandiyan tarkastuspisteen kaaosta.

Uutiskuvat Israelin ja Palestiinan konfliktista tarjoavat useimmiten nopeita välähdyksiä voimakkaasta väkivallasta. Ne keskittyvät monesti Gazasta ammuttuihin raketteihin, väitettyihin pommi- ja itsemurhaiskuyrityksiin ja Israelin ankariin vastaiskuihin – tai kuten aivan viime päivinä, kolmeen kadoksissa olevaan siirtokuntalaisnuoreen. Vaikka myös tämä puoli on alueen todellisuutta, sen varjoon jää usein tavallisten ihmisten arjen ahdinko miehityksen alla. Unohdetaan siis hetkeksi talojen tuhoamiset, väestön pakkosiirrot sekä Israelin siirtokuntalaisten palestiinalaisiin kohdistuvat häirinnät ja väkivallan teot ja tarkastellaan pelkästään palestiinalaisten vapaan liikkuvuuden jokapäiväisiä rajoituksia miehitetyllä Länsirannalla.

Qalandiyan tarkastuspiste Jerusalemin puolelta.

Aurinko hiipii hiljalleen esiin Qalandiyan tarkastuspisteen katon takaa Länsirannalla Ramallahin kuvernoraatissa. Olen paikalla ihmisoikeustarkkailijana ja tehtäviimme kuuluu tämän tarkastuspisteen monitorointi kolme kertaa viikossa[i]. Kello on noin puoli kuusi aamulla ja alue on aivan täynnä jonottavia palestiinalaisia – matkalla töihin Länsirannalta Jerusalemiin. Koskaan ei tiedä, kauanko tarkastuspisteellä aikaa kuluu ja työläisten on varauduttava useisiin tunteihin ehtiäkseen työpaikalleen. Päästäkseen läpi heillä täytyy olla vaadittavat kulkuluvat ja joskus sotilaiden mielivalta estää silti heidän pääsynsä Jerusalemiin.

Qalandiyan tarkastuspiste on likainen, kalterien ja porttien viidakko, jonka läpi palestiinalaisten on päivittäin puikkelehdittava. Sotilaat istuvat vahvojen panssarilasien takana tai pyörivät aitojen toisella puolella luotiliiveissään, aseet kaulalla roikkuen. Aika ajoin he jakavat kaiuttimista käskyjä hepreaksi, toisinaan he vain nuokkuvat puoliunessa. Läpikulkijoiden on ahtauduttava hyvin kapeisiin, häkkimäisiin terästunneleihin, kuljettava neljän kääntöportin ja metallinpaljastimen läpi ja todistettava kulkulupansa tympääntyneen tai halveksuvan näköisille vartijoille. Ja toisin kuin olettaisi, tarkastuspiste ei sijaitse Vihreällä linjalla (eli vuoden 1948 sodan jälkeisellä aseleporajalla), vaan Israelin yksipuolisesti julistamalla Jerusalemin kaupungin rajalla – monien mielestä siis palestiinalaisalueella.

Joka-aamuinen jono Qalandiyan tarkastuspisteellä.

”Tämä ei ole turvallisuustarkastus, vaan ihmisten kiusaamista ja häirintää”, kertoo israelilainen, miehitystä vastustavan naisjärjestön, Machsom Watchin jäsen. Pian eräs palestiinalaisvanhus tulee luokseni ja kertoo tarinansa: ”Olen 71-vuotias. Synnyin Jerusalemissa. Puolet perheestäni asuu Ramallahissa, puolet Jerusalemissa. Nyt minulla täytyy olla lupa mennä Jerusalemiin ja minun täytyy aina kulkea tämän nöyryytyksen läpi. Mitä minä olen tehnyt ansaitakseni tämän? En ole edes kotoisin Euroopasta tai Afrikasta, olen Jerusalemista.”

Qalandiyan tapaisia, pysyviä tarkastuspisteitä on miehitetyllä Länsirannalla yhteensä 59. Lisäksi osittaisia ja ”lentäviä” (eli tilapäisesti pystytettyjä) tarkastuspisteitä oli viime vuonna yhteensä lähes kaksi ja puoli sataa[ii]. Niissä yhdistyy kaksi vahvaa liikkuvuuden rajoitusta: konkreettinen, kontrolloitu muuri tai muu liikkuvuuden este ja monimutkainen, osin mielivaltainen lupajärjestelmä.

Qalandiyan kapea terästunneli.

Mutta tarkastuspisteet eivät suinkaan ole ainoa vapaan liikkuvuuden rajoitus Länsirannalla. Israelin pystyttämä turvamuuri halkoo Länsirantaa siellä täällä. Sitäkään ei ole rakennettu rajalle ja siksi se on myös kansainvälisen oikeustuomioistuimen mukaan laiton[iii]. Israelin suunnitelman mukaan muuri on tällä hetkellä 62-prosenttisesti valmis ja 10 % siitä on parhaillaan rakenteilla. Mikäli muuri rakennetaan kokonaisuudessaan, sitä kulkee Länsirannalla yli 700 km ja 85 % siitä sijaitsee Länsirannalla, ei rajalla. Muuri siis anastaa maata, eristää toisistaan kyliä ja kaupunkeja ja täten sirpaloi koko Länsirantaa sekä vaikeuttaa olennaisesti palestiinalaisten liikkumista. Ennen minuuttien matka saattaa muurin vuoksi venähtää puolitoistatuntiseksi. Lisäksi vaikutukset kylien ja kaupunkien talouteen ovat monin paikoin romahduttavat. Jokainen voi myös kuvitella, mikä vaikutus loputtoman tuntuisella, kahdeksan metriä korkealla harmaalla betonimuurilla on maisemaan ja ihmismieleen.

Israelin rakentamaa turvamuuria Al-Ramin kaupungissa.

Erityisesti muurista kärsivät maanviljelysalueiden ihmiset. Muurin taakse jäävät usein heidän parhaat viljelys- ja laidunmaansa. Heitä varten Israel on rakentanut muuriin yhteensä 81 maatalousporttia, joiden läpi maanviljelijät ja paimenet kulkevat mailleen. Kuitenkin, OCHA:n (YK:n ihmisoikeusjärjestö) raportin mukaan, vain 9 näistä porteista on auki päivittäin. Silloin, kun portit ovat auki, matka niiden läpi on samantapainen kuin tarkastuspisteillä – tällä kertaa vain mukana on tavallisesti melkoinen lauma lampaita, jotka pitäisi aamulla viedä portista läpi sen viisitoistaminuuttisen tai puolituntisen aukiolon aikana – ja tuoda iltapäivällä pois, kun portti avataan toisen kerran. Myöhästymisille ei tässä järjestelmässä ole sijaa.

Akkaban maatalousportilla Jayyusin lähellä.

Israel kontrolloi tehokkaasti myös Länsirannan teitä. Israelin laittomissa siirtokunnissa asuville valtio tarjoaa laadukkaat ja nopeat tiet kaupungista toiseen, mutta monille näille teille palestiinalaisten ajoneuvojen pääsy on joko kokonaan tai osittain estetty tai edellyttää asianmukaista viranomaiselta haettavaa lupaa[iv].

Kaikki nämä rajoitukset perustellaan turvallisuussyillä. Jokainen palestiinalainen on siis potentiaalinen turvallisuusuhka Israelille – ja sen nojalla kansainväliset ihmisoikeussopimukset ovat toissijaisia.

Ehkä yksi kaikkein räikeimmistä esimerkeistä löytyy aivan Jerusalemin pohjoispuolelta, läheltä Biddun palestiinalaiskylää. Siellä yksi perhe ei suostunut jättämään kotiaan ja maitaan Israelin painostuksesta huolimatta. Niinpä he asuvat nyt Israelin rakentaman aidan ympäröimänä ja ainoa ulospääsy on portti, jota Israel kontrolloi. Halutessaan ulos tai takaisin taloonsa, perheen on siis joka kerta soitettava sotilaille ja pyydettävä portin avaamista. Vain perheen jäsenet ovat oikeutettuja käyttämään porttia – ei siis edes perheen sukulaiset tai ystävät.

Yhtä perhettä varten rakennettu portti lähellä Biddua.

”Meitä kohdellaan kuin eläimiä”, sanoo harmaapäinen palestiinalaismies minulle Qalandiyan jonossa. Mutta kun katson, miten pikkulinnut pyrähtelevät porttien väleissä ja kissat lönköttelevät tarkastuspisteen alueen läpi miten tahtovat, en voi olla ajattelematta, että tilanne saattaa olla vieläkin tylympi.

Kuvat ja teksti: Juhani Valkama

---

[i] Toimin ihmisoikeustarkkailijana osana EAPPI-ohjelmaa (Ecumenical Accompaniment Programme in Palestine and Israel). Se on kansainvälinen ohjelma, joka lähettää ihmisoikeustarkkailijoita vapaaehtoisiksi Länsirannalle ja Itä-Jerusalemiin. Suomesta lähetetään vuosittain 12-14 tarkkailijaa. Kolme kuukautta kestävän vapaaehtoisjakson aikana tarkkailijat kokevat, millaista on elää miehityksen alla, seuraavat tilannetta alueella, raportoivat mahdollisista ihmisoikeusloukkauksista ja tarjoavat suojelevaa läsnäoloa paikallisille. Palattuaan kotimaahansa tarkkailijat jatkavat vaikuttamistyötä.

[ii] YK:n ihmisoikeusjärjestö OCHA:n (United Nations Office for the Coordination of Humanitarian Affairs) julkaiseman vuosittaisen tiedotteen Fragmented Lives: Humanitarian overview 2013 mukaan.

[iii] Kansainvälisen tuomioistuimen (International Court of Justice) neuvoa-antava mielipide 2004.

[iv] Ks. esim. israelilaisen ihmisoikeusjärjestö B’Tselemin (Israeli Information Center for Human Rights in the Occupied Territories) raportti: http://www.btselem.org/publications/summaries/200408_forbidden_roads

”He eivät usko silmiään” – Khan al Ahmarin beduiinikylä vainon alla

Khan al Ahmarin beduiinikylä.

Jerusalemin reuna-alueella, laajalla aavikolla Jerikoon vievän tien varrella sijaitsee useita beduiinien asuttamia kyläyhteisöjä. Yksi niistä on Khan al Ahmar, noin 800 asukkaan beduiinikylä, jossa tapaamme yhteisön puhemiehen, Abu Khamisin. Hänen luonaan käy useita kansainvälisiä vierailijoita, joille hän kertoo beduiinien historiasta ja nykyisistä elinolosuhteista. Kun kysyn, minkälainen on vierailijoiden reaktio beduiinien nykyiseen todella tukalaan elämäntilanteeseen, Abu Khamis vastaa: ”He eivät usko silmiään.”

Alueen beduiinit kuuluvat Jahalin-heimoon, joka on Länsirannan beduiiniheimoista suurin pakolaisjoukko. Heidän tarinansa on suurelta osin vainon ja karkotuksen historiaa. Vuoden 1948 arabimaiden ja Israelin välisen sodan jälkeen Israel julistautui itsenäiseksi valtioksi ja beduiinit karkotettiin entisiltä kotiseuduiltaan Negevin autiomaasta, Länsirannan eteläpuolelta. Palestiinalaiset itse kutsuvat tätä joukkokarkotustaan nakbaksi ( = katastrofi). Siitä alkoi Israelin beduiineihin kohdistunut väkivalta ja vaino, joka jatkuu yhä tänäkin päivänä.

Israelin miehitettyä Itä-Jerusalemin ja Länsirannan vuonna 1967, beduiinit olivat taas karkotuksen edessä. Israel julisti beduiinien asuinalueen suljetuksi sotilaalliseksi vyöhykkeeksi. Se ei silti estänyt Israelia itseään rakentamasta alueelle yhtä suurimmista ja vanhimmista siirtokunnista, Ma’ale Adumimia. Viimeisin – ja yhä käynnissä oleva – pakkosiirto alkoi 80-90-luvuilla Ma’ale Adumimin siirtokunnan jatkuvasti kasvaessa ja riistäessä yhä enemmän maata miehitetyiltä palestiinalaisalueilta[i]. Ajatuksena on liittää Ma’ale Adumim ja sen läheiset siirtokunnat osaksi Jerusalemia ja näin myös strategisesti katkaista Länsiranta kahteen osaan. Suunnitelmaan kuuluu beduiinien karkotus alueiltaan sekä uuden, kilometrejä pitkän muurin rakentaminen siirtokuntien hallitseman alueen ympärille[ii]. Israelin kaavailema uusi sijoituspaikka beduiineille sijaitsee lähellä Abu Disin kaupunkia, suuren kaatopaikan naapurissa.

Khan al Ahmarin puhemies, Abu Khamis.

Beduiinit yrittävät silti sitkeästi asuttaa nykyisiä kotejaan. Vaikka he elävät melkein kokonaan ilman peruspalveluja, puutteellisen vedenjakelun ja omien generaattoreidensa tuottaman sähkön varassa, suurin ongelma on silti – beduiineille niin tärkeän – vapauden puute. Kylät elävät tuhoamis- ja häätömääräysten alla ja asukkaiden liikkuvuus on niin rajoitettua, ettei entinen elämäntapa laiduntamisineen enää onnistu. Lisäksi siirtokuntalaisten väkivaltainen häirintä on heille arkipäivää. Monet kyläläiset kertovat pahoinpitelyistä, kivien heittämisestä beduiinien asumuksiin, uhkailusta ja eläinten varastamisesta. Arki täyttyy erilaisista uhista ja tulevaisuuden epävarmuudesta. ”Koskaan et voi olla varma, milloin Israelin puskutraktoriarmeija saapuu juuri sinun kotiportillesi”, kertoo Abu Khamis.

Khan al Ahmarin rengaskoulu.

Khan al Ahmarin kylän väkivallattoman vastarinnan ehkä eniten huomiota saanut muoto on ”rengaskouluna” tunnettu koulurakennus. Se on sekä kylän ylpeys että beduiinien puolustustaistelun sitkeä symboli. Ennen rengaskoulun rakentamista beduiinilasten koulumatka oli yli 20 km pitkä ja he joutuivat ylittämään vaarallisia moottoriteitä. Lapsille sattui liikenneonnettomuuksia, heitä pidätettiin Israelin tarkastuspisteillä ja he kärsivät siirtokuntalaisten häirinnästä. Niinpä kyläläiset rakensivat viisi vuotta sitten kyläänsä koulun auton renkaista, savesta ja kierrätysmateriaaleista italialaisen arkkitehdin ja Vento di Terra -järjestön avustuksella. Heti valmistumisvuotenaan koulu sai Israelin siviilihallinnolta tuhoamismääräyksen, sillä se rakennettiin ilman tarvittavaa lupaa (jota alueen beduiinien ei ole mahdollista saada).

Siitä asti koulun kohtalosta on väännetty kättä korkeinta oikeutta myöten. Kfar Adumimin siirtokuntalaiset ovat anoneet koulun välitöntä tuhoamista, mutta toistaiseksi koulu on pysynyt auki. Koulussa opiskelee satakunta alueen lasta ja sen opetuksen laatua kehutaan laajalti. Toistaiseksi koulua on myös saavuttu ihailemaan pitkienkin matkojen päästä.

Toukokuussa 2014 korkein oikeus antoi päätöksen, jonka nojalla koulu välttyy tuhoamiselta, kunnes alueen asukkaille on löytynyt uusi sijoituspaikka. Taktiikkana näyttää olevan siis karkottaa ensin alueen asukkaat, jolloin koulurakennuksellekaan ei enää olisi käyttöä. Tulevaisuus näyttää, saako rengaskoulu jäädä paikalleen, vai onko beduiineilla jälleen edessään uusi nakba.

Maalaus rengaskoulun seinässä.

Rengaskoulun pihaa.

Kuvat ja teksti: Juhani Valkama

---

[i] Siirtokuntien kasvua ei ole hidastanut se fakta, että kansainvälinen yhteisö pitää Israelin siirtokuntia yksiselitteisesti laittomina, sillä Geneven sopimus kieltää siirtämästä väestöä miehitetylle alueelle.

[ii] Suunnitelmaa ja sen polttopisteessä olevaa aluetta Jerusalemin itäpuolella kutsutaan nimellä E1.

Nabi Samwil -kylä kamppailee olemassaolostaan

Jerusalemin pohjoispuolella on korkea kukkula, jonka päällä oleva temppeli näkyy kauas. Israel on rakentanut paikalle kansallispuiston, sillä profeetta Samuelin haudan uskotaan sijaitsevan juuri tällä kukkulalla. Mutta siellä sijaitsee myös pieni Nabi Samwilin kylä, jonka ahdingossa tiivistyvät Israel/Palestiina -konfliktin monet ongelmat. Kyläläiset itse kuvaavat olosuhteitaan ”näkymättömäksi häkiksi.”

Moskeija/synagoga, joka nyt on osa Nabi Samuel kansallispuistoa.

1000 vuotta sitten ristiretkeläiset rakensivat tälle paikalle kirkon. Noin sadan vuoden päästä muslimihallitsija Saladin valloitti Palestiinan ja kirkosta tehtiin moskeija. Moskeijan ympärille kasvoi kylä. Monta sataa vuotta juutalaiset ja muslimit harjoittivat uskontoaan samalla paikalla, rinnakkain, kunnes kaikki muuttui. Vuonna 1967 Israel miehitti Itä-Jerusalemin ja Länsirannan. Neljä vuotta myöhemmin kyläläiset pakotettiin jättämään kotinsa ja kylä tuhottiin. Israel sai kansallispuistonsa ja pieni osa kyläläisistä jäi alkuperäisen kotipaikkansa liepeille asuttamaan taloja, jotka eivät ole heidän omiaan ja jotka ovat perheille liian pieniä – tämä on Nabi Samwilin kylä nykyään.

Eläinsuojia ja hävitetyn talon jäännöksiä Nabi Samwilissa.

Tästä pisteestä kyläläisten tilanne on vain pahentunut. Israelin kontrolli alueeseen ja sen ihmisiin on uskomattoman tiukkaa. Ensinnäkin Israelin rakentama turvamuuri kohoaa kylän molemmilla puolilla eristäen kylän sekä sen naapurikylistä että Jerusalemista. Pohjoisessa kylää rajoittaa valtatie 443, joka kulkee Jerusalemista Ben Gurionin lentokentälle, mutta jota palestiinalaiset eivät saa käyttää. Etelässä, aivan kylän kyljessä sijaitsevasta yhdestä Israelin siirtokunnasta (jotka ovat kansainvälisen oikeuden mukaan laittomia) on Jerusalemiin vain minuuttien matka, mutta valtaosa kyläläisistä ei pääse sinne koskaan sillä heillä on vain Länsirannan, ei Israelin henkilöllisyyspapereita. Läpikulku muualle Länsirannalle tapahtuu vain tarkastuspisteiden kautta ja kaikkeen, mitä kyläläiset tarvitsevat kyläänsä – kuten kaasua tai ruokaa – tarvitaan lupa.

 ”Ja jos lupa on vihdoin saatu, saavumme tarkastuspisteelle, jossa sotilas saattaa todeta, ettei meillä ole lupaa”, kertoo Eid Barakat, kylän ”puhemies” ja kyläläisten oikeuksien esitaistelija. Kun tapasimme Eidin edellisen kerran, hän kertoi viimeisimmästä rajoituksesta, joita tulee päivittäin. ”Minut on leimattu ongelmatapaukseksi, koska puhun asiasta julkisesti. Nyt israelilaisviranomaiset kertoivat, että jos haluan vierailla profeetan haudalla, minun pitää ilmoittaa asiasta edellisenä päivänä, jotta turvallisuusjoukot ehtivät paikalle.”

Nabi Samwilin kylä sijaitsee ns. sauma-alueella, jolla viitataan alueeseen, joka on jäänyt ns. ”vihreän linjan” eli vuonna 1949 arabimaiden ja Israelin välisen sodan jälkeen vedettyjen rajojen ja Israelin rakentaman muurin väliin. Tämä alue on Israelille monessa mielessä strategisesti tärkeä ja sen kannalta olisi kätevintä, jos alueella ei olisi palestiinalaisasutusta. Niinpä tuhoamismääräyksiä on kerääntynyt Eidille vino pino. Kyläläiset eivät saa rakentaa kyläänsä mitään uutta eivätkä korjata vanhoja rakennuksia. Eläinten suojaksi pystytetyt aitaukset tuhotaan, istutetut oliivipuiden taimet kiskotaan pois juurineen. Tarkastuspisteellä on tarkka lista kyläläisistä eikä muiden kylien palestiinalaisilla ole pääsyä Nabi Samwiliin, vaikka he olisivat kyläläisten ystäviä tai jopa sukulaisia. Jos Nabi Samwilin asukas esimerkiksi avioituu ja muuttaa kylästä, hänellä ei sen jälkeen ole sinne pääsyä. Lisäksi Israelin viranomaiset tekevät yöllisiä tarkastuksia taloihin ja jos ne ovat tyhjillään, talon asukkaat saattavat menettää kulkulupansa omaan kyläänsä. Nyt kansallispuistoa aiotaan lisäksi laajentaa, joten kyläläisiä uhkaa taas uusi pakkosiirto kylästään.

”Kaikki tämä tehdään vain, jotta elämämme olisi niin sietämätöntä, että lähtisimme kylästämme”, kertovat kyläläiset yksi toisensa perään. Ja yhtä varmasti he jatkavat: ”Mutta ei meillä ole vaihtoehtoa: niinpä me emme lähde.”

Lasten leikkikenttä Nabi Samwilin koulun pihalla.

Profeetta Samuelin kirjassa kuvataan yksi tunnetuimmista kaksintaisteluista – Daavidin ja Goljatin kohtaaminen. Itse profeetan haudan ympärillä tänäkin päivänä jatkuva taistelu sisältää hätkähdyttävästi samoja piirteitä – Daavidista, joka perinteisesti kuvaa Israelia, on vain tullut Goljat, jonka ylivaltaa vastaan pieni kylä kamppailee. Asetelma on silmin nähden epäsuhtainen, mutta toivottomaltakaan tuntuvaa taistoa ei vielä ole loppuun kamppailtu.

Näkymä Nabi Samwilista.
Taustalla Israelin siirtokunta.

Kuva talon seinässä Nabi Samwilissa.

Kuvat ja teksti: Juhani Valkama